Normaali lauantaiaamu sai heti alkuunsa epänormaalin käänteen, kun matka kohti autotallityömaata katkesi öljynpainevalon loisteessa. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä, öljynpaineen merkkivalo syttyi palamaan alle kilometrin ajon jälkeen. Auto pysäkille, soitto vakuutusyhtiöön ja hinausauto paikalle. Kipaisin kotiin ja hain toisen auton. Vw Golf, jolla kyllä kiskoo myös kärryä tarvittaessa. Kaikki työkalut ja tarvikkeet Nissanista peräkärryyn ja noin tunnin myöhässä kohti rakennusta.
Matkalla piipahdin rautakauppaan ja ostin puuttuvan paketin 125 mm vahvuista selluvillaa. Asettelin villat varaston seinään ja nidoin päälle ilmansulkupaperia. Teippiä menee enemmän kuin paperia, tai siltä se ainakin tuntuu. Ainakin rahallisesti teipit taitaa maksaa liki saman kuin paperi, kaiken maailman saumoja ja ovien ja ikkunoiden aukkoja on teipattavaksi sen verran paljon, että teippiä kuluu repullinen. Tänään sain käytettyä kaksi vajaata rullaa loppuun, ennen kuin pitikin jo kiiruhtaa koululle.
Ei mennyt hukkaan sekään reissu. Näin yhden vanhan tutun, joka kertoi valmistumisestaan koulusta, uudesta työpaikasta ja tulevista häistä.
Pidin puolentoista tunnin harkat ja pyöräilin kotiin. Pesin vessan, imuroin vähän ja nostin pyykit kuivumaan. Kohta tulikin työkaveri perheineen poimimaan herukoita. Ämpärin täytyttyä vieraat lähtivät ja minä kävin tutkimaan jääkaapin puutteita. Ei muuta kuin pyörän selkään ja kauppaan. Matkalla tapasin toisen vanhan tutun, joka hänkin kertoi saaneensa töitä. Spekuloitiin Nissanin vikaa ja jatkettiin matkaa.
Illan hämärtyessä grillasin makkaraa ja natustin siemennäkkileipää.
Pitkä ja tylsä kirjoitus, jonka opettavainen tarina tiivistyy näin: kun koko päivän puuhailee ja hoitaa sosiaalisia suhteita, saa aikaiseksi hyvin vähän sellaista, mikä kiinnostaa muitakin. Ja paljon on semmoista puuhaa, mistä ei jää mitään tulosta. Kohta on taas karvoja lattialla, saippuatahroja lavuaarissa, hikisiä paitoja pyykkikorissa ja siemennäkkileipäpussi tyhjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti